Suomenkieli on kuulemma erittäin vaikea oppia. Niin ne ovat minulle sanoneet. Kielemme sijamuodot ja muut erikoisuudet tekevät siitä jotain sellaista minkä hallitseminen on vaikeaa. Minusta kielemme on helppo, opinhan sen helposti ja itsestään pikkupoikana. Olet luultavasti samaa mieltä, koska kielemme on sinulle äidinkieli.
Se on nimenomaan äidinkieli, ei isänkieli. Muistuttaa hyvin miten tärkeä meille kaikille on äiti. Äiti on kauneimpia kielemme sanoja. Me jokainen olemme saaneet äidiltämme ainakin elämän ja kielen jota puhua.
Minulle äiti on ollut aina hyvin tärkeä. Lapsena minua pidettiin suorastaan mammanpoikana, koska äiti oli minulle niin tärkeä ja olin hänessä kiinni.
Ikää karttuessa äiti oli minulle edelleen tärkeä. Teini-iässä kuvaan tulivat mukaan erimielisyydet ja kiistat. Kaksi vahvaa luonnetta eivät aina yhteen sopineet. Uskon, että meidän sen aikaiset naapurimme Ojamolla kuulivat kuinka kävimme usein keskustelua jostain tärkeästä aiheesta. Aiheesta jota en enää edes muista.
Kotoa pois muutettuani äiti säilyi läheisenä minulle. Usein keskustelimme puhelimessa ja otimme yhteen aikaan tavaksi käydä kerran viikossa yhdessä lounaalla. Mukavia hetkiä jolloin keskustelimme aikuisina.
Äiti ikävä kyllä sairastui varsin nuorena vakavaan sairauteen ja se sävytti hänen arkeaan melko paljon. Varsinkin sairauden edetessä. Äiti oli silti aina myönteinen sekä vahva. Jotenkin tuntui, että hän ei koskaan antanut sairauden lannistaa häntä. Asia mitä ihmettelin monesti, koska sairauden tiedettiin olevan parantumaton. Uskon hänen vahvan elämänkatsomuksen olevan siihen merkittävä tekijä.
Äitiä muistellessa mieleen palaa vahvimpana hänen vahvuus. Vahvuus johon turvauduin pikkupoikana ja johon usein jouduin myös aikuisena turvautumaan. Siksi oli masentavaa nähdä sairauden saavan hänestä lopulta yliotteen. Äitiä ei enää siinä mielessä ollut. Sitä vahvuutta ei hänessä ollut, myönteisyyttä kyllä. Aina hänen luonaan käydessä hän oli iloinen ja yritti puhua hetken. Ajatus ei aina ihan kulkenut, mutta katkeruutta hänessä en nähnyt koskaan. Minä monta kertaa mielessäni sanoin hänen sairauden etenemistä katsoessani "Äiti, et sinä ansainnut tälläistä".
Viimeisen kerran vieraillessani hänen luonaan en enää saanut äitiin kontaktia. Hän vain makasi ja katsoi muualle.
Silloin ymmärsin, että nyt on aika sanoa äidille näkemiin, ei hyvästi.
Pari päivää myöhemmin äiti nukahti pois.
Se on nimenomaan äidinkieli, ei isänkieli. Muistuttaa hyvin miten tärkeä meille kaikille on äiti. Äiti on kauneimpia kielemme sanoja. Me jokainen olemme saaneet äidiltämme ainakin elämän ja kielen jota puhua.
Minulle äiti on ollut aina hyvin tärkeä. Lapsena minua pidettiin suorastaan mammanpoikana, koska äiti oli minulle niin tärkeä ja olin hänessä kiinni.
Ikää karttuessa äiti oli minulle edelleen tärkeä. Teini-iässä kuvaan tulivat mukaan erimielisyydet ja kiistat. Kaksi vahvaa luonnetta eivät aina yhteen sopineet. Uskon, että meidän sen aikaiset naapurimme Ojamolla kuulivat kuinka kävimme usein keskustelua jostain tärkeästä aiheesta. Aiheesta jota en enää edes muista.
Kotoa pois muutettuani äiti säilyi läheisenä minulle. Usein keskustelimme puhelimessa ja otimme yhteen aikaan tavaksi käydä kerran viikossa yhdessä lounaalla. Mukavia hetkiä jolloin keskustelimme aikuisina.
Äiti ikävä kyllä sairastui varsin nuorena vakavaan sairauteen ja se sävytti hänen arkeaan melko paljon. Varsinkin sairauden edetessä. Äiti oli silti aina myönteinen sekä vahva. Jotenkin tuntui, että hän ei koskaan antanut sairauden lannistaa häntä. Asia mitä ihmettelin monesti, koska sairauden tiedettiin olevan parantumaton. Uskon hänen vahvan elämänkatsomuksen olevan siihen merkittävä tekijä.
Äitiä muistellessa mieleen palaa vahvimpana hänen vahvuus. Vahvuus johon turvauduin pikkupoikana ja johon usein jouduin myös aikuisena turvautumaan. Siksi oli masentavaa nähdä sairauden saavan hänestä lopulta yliotteen. Äitiä ei enää siinä mielessä ollut. Sitä vahvuutta ei hänessä ollut, myönteisyyttä kyllä. Aina hänen luonaan käydessä hän oli iloinen ja yritti puhua hetken. Ajatus ei aina ihan kulkenut, mutta katkeruutta hänessä en nähnyt koskaan. Minä monta kertaa mielessäni sanoin hänen sairauden etenemistä katsoessani "Äiti, et sinä ansainnut tälläistä".
Viimeisen kerran vieraillessani hänen luonaan en enää saanut äitiin kontaktia. Hän vain makasi ja katsoi muualle.
Silloin ymmärsin, että nyt on aika sanoa äidille näkemiin, ei hyvästi.
Pari päivää myöhemmin äiti nukahti pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti