Maailma tuntee suuria rakkaustarinoita miljoonia. Niitä on kerrottu sukupolvesta toiseen ja osa niistä on keksittyjä ja osa tosia. Jotkut niistä ovat traagisia, kuten Dianan ja Toddin rakkaus tai fiktiivinen Romeon ja Julian rakkaus.
Lauluntekijät kilpailevat kuka osaa rakkaudesta kirjoittaa kauniimmin. Välillä rakkauden kuvaukset naurattavat meitä korniudellaan. "Kohtasin sinut yössä, olit lämmin hetken" tyyliset riimit ovat enemmän huvittavia kuin tunteellisia.
Sitähän rakkaus on. Välillä kornia ja välillä itkettävää.
Meistä jokainen joka on rakastanut tietää mitä rakkaus on. Sitä ei tarvitse hokemalla kysyä kuin ysäriklassikossa.
Muistatko vielä miltä tuntui rakastua ensi kertaa? Suloinen tunne joka kutitti, mutta sitä ei halunnut raapia? Luulit sairastuneesi mutta et halunnut parantua?
Alkuun rakastuminen on vähän kömpelöä. Ei oikein tiedä mitä pitää tehdä eikä oikein tiedä keltä kysyä. Niin kävi minullekin. Tapasin rakkaani kuusitoistavuotiaana tietämättä silloin että olisimme yhtä vielä neljännesvuosisadan jälkeen.
Muistan ne ensimmäiset hapuilevat otteet joita piti ottaa. Ei ollut kokemusta miten tässä nyt pitäisi olla. Joku vähän opasti, että näin kannattaa tehdä.
Aikanaan sen oppi, tuli varmuutta ja ymmärsi, että minähän rakastan tätä. Varsinkin niitä hetkiä olin rakkaani kanssa kahden ja saimme keskittyä vain toisiimme. Ne olivat huikeita hetkiä!
Neljännesvuosisataan mahtuu myös huonoja hetkiä. Mikään rakkaus ei ole aina täydellinen. Monta kertaa olen suuttunut rakkaalleni ja todennut ettei tästä tule mitään. Parempi erota kuin olla yhdessä!
Silti eroa ei tullut. "Ei se vaihtamalla parane" sanontaa käytetään kai näissä yhteyksissä.
Aivan viime vuosina minun ja rakkaani suhteeseen ovat vaikuttaneet paineet joita tulevat ulkopuolelta. Sellainen paine on mille tahansa suhteella suuri riski. Meidän suhteelle on alettu asettaa ehtoja muualta, ns.Helsingin herrat ja rouvat neuvottelevat meistä. Se kammoksuttaa minua. Eihän tämä suhde muille kuulu!
Näitä asioita mietin kun olimme rakkaani kanssa kahden niissä samoissa maisemissa missä tapasimme vuonna 1989 heinäkuussa. Olimme yhtä rakastuneita edelleen. Vuodet ovat meitä muuttaneet, niinhän siinä käy. Hän on pienentynyt ja minä suurentunut, mutta silti olemme yhdessä. Mietin, että meitä ei saa ketkään erottaa! Meidän suhde on meidän ja antakaa sen niin olla!
Rakkaani on siis postin jakaminen ja minä olen sekaisin.
Lauluntekijät kilpailevat kuka osaa rakkaudesta kirjoittaa kauniimmin. Välillä rakkauden kuvaukset naurattavat meitä korniudellaan. "Kohtasin sinut yössä, olit lämmin hetken" tyyliset riimit ovat enemmän huvittavia kuin tunteellisia.
Sitähän rakkaus on. Välillä kornia ja välillä itkettävää.
Meistä jokainen joka on rakastanut tietää mitä rakkaus on. Sitä ei tarvitse hokemalla kysyä kuin ysäriklassikossa.
Muistatko vielä miltä tuntui rakastua ensi kertaa? Suloinen tunne joka kutitti, mutta sitä ei halunnut raapia? Luulit sairastuneesi mutta et halunnut parantua?
Alkuun rakastuminen on vähän kömpelöä. Ei oikein tiedä mitä pitää tehdä eikä oikein tiedä keltä kysyä. Niin kävi minullekin. Tapasin rakkaani kuusitoistavuotiaana tietämättä silloin että olisimme yhtä vielä neljännesvuosisadan jälkeen.
Muistan ne ensimmäiset hapuilevat otteet joita piti ottaa. Ei ollut kokemusta miten tässä nyt pitäisi olla. Joku vähän opasti, että näin kannattaa tehdä.
Aikanaan sen oppi, tuli varmuutta ja ymmärsi, että minähän rakastan tätä. Varsinkin niitä hetkiä olin rakkaani kanssa kahden ja saimme keskittyä vain toisiimme. Ne olivat huikeita hetkiä!
Neljännesvuosisataan mahtuu myös huonoja hetkiä. Mikään rakkaus ei ole aina täydellinen. Monta kertaa olen suuttunut rakkaalleni ja todennut ettei tästä tule mitään. Parempi erota kuin olla yhdessä!
Silti eroa ei tullut. "Ei se vaihtamalla parane" sanontaa käytetään kai näissä yhteyksissä.
Aivan viime vuosina minun ja rakkaani suhteeseen ovat vaikuttaneet paineet joita tulevat ulkopuolelta. Sellainen paine on mille tahansa suhteella suuri riski. Meidän suhteelle on alettu asettaa ehtoja muualta, ns.Helsingin herrat ja rouvat neuvottelevat meistä. Se kammoksuttaa minua. Eihän tämä suhde muille kuulu!
Näitä asioita mietin kun olimme rakkaani kanssa kahden niissä samoissa maisemissa missä tapasimme vuonna 1989 heinäkuussa. Olimme yhtä rakastuneita edelleen. Vuodet ovat meitä muuttaneet, niinhän siinä käy. Hän on pienentynyt ja minä suurentunut, mutta silti olemme yhdessä. Mietin, että meitä ei saa ketkään erottaa! Meidän suhde on meidän ja antakaa sen niin olla!
Rakkaani on siis postin jakaminen ja minä olen sekaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti