torstai 15. elokuuta 2013

Mikä matka on pisin ja kenties päättymätön?

Matkailusta keskusteltaessa monesti pohditaan mikä on pisin ja mikä erikoisin matka jonka olet tehnyt. Se mitä pidetään erikoisena tai pitkänä vaihtelee aikalailla ajan mukaan. Jos kysyisit isoisältäsi mikä oli hänen pisin matka niin se saattaisi olla matka maalta Helsinkiin. No, ehkä nuorempien lukijoiden isovanhemmat ovat pitkälläkin käyneet, mutta tämä oli vähän sellainen esimerkki.

Jos 60-luvulla matka Kanarialle oli pitkä ja ei ihan kaikkien saatavilla niin nyt tilanne on toinen. Maailma on avoinna kaikille jotka haluavat sitä nähdä. Muutamalla satasella pääsee toiselle puolelle maailmaa, kielitaitoa on kaikilla sen verran, että asiointi sujuu ja ennenkaikkea rohkeutta lähteä riittää.

Tarkoitukseni ei tosin nyt ole pohtia missä olen käynyt ja minne haluaisin mennä vaan pohtia matkaa jota kuljemme päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen ja vuodesta toiseen. Matkaan joka kiehtoo, pelottaa, suututtaa, naurattaa, itkettää ja tekee kaikkea muuta. Usein jopa samaan aikaan. Mistä on kyse?
Matkasta toisen ihmisen mieleen.
En kirjoita nyt lempiaiheestani eli miesten ja naisten eroista (vaikka toki sitäkin sivuan), ei vaan mietiskelen nyt sitä ikuista ongelmaa: miksi meidän on niin vaikea ymmärtää toisiamme?

Tänäänkin aurinko laskee
Olen elämäni aikana tutustunut varmasti satoihin ihmisiin, joihinkin pintapuolisesti ja toisiin taas erittäin läheisesti. Monia heistä ymmärrän hyvin, toisia en lainkaan. Niitäkin jotka tunnen hyvin ja pidän ystävinäni ja joita ymmärrän hyvin täytyy välillä ihmetellä ja miettiä "Tunnenko tuota ihmistä lainkaan?" En viitsi kertoa esimerkkejä, koska monet teistä lukijoista tunnistaisivat itsensä.

Miksi niin on, että välillä emme ymmärrä edes läheisiämme? Lasten ja vanhempien tilanne on luonnollisesti erilainen. Tuskin missään perheessä teini-ikä menee ohi niin ettei muutamaan sataan kertaan puolin ja toisin pohdita "Miksei äiti/isä/tytär/poika ymmärrä minua?". Samanlaisia ongelmia tulee kaikissa muissakin ihmissuhteissa. Puoliso toimii varsin usein tavalla joka yllättää, oli sitten suhdetta takana kuukausia tai vuosia, työkaverit yllättävät asenteillaan ja ajatuksillaan vaikka olisit viettänyt heidän kanssaan vuosia joka arkipäivä kahdeksan tuntia. Aiheuttaako väärinymmärrykset se, että me oletamme toisistamme liikaa? Oletamme puolison toimivan tietyllä tavalla, oletamme työkaverin reagoivan tietyllä tavalla. Sitten kun he eivät niin toimikaan yllätymme, harmistumme ja jopa suutumme. Ja mikä oli syynä suuttumiseen? Se, että hän toimi niinkuin halusi eikä niinkuin me halusimme.

Ärsyynnymmekö silloin turhasta?

 Minusta me ärsyynnymme. Pitäisi meidän osata antaa toisten toimia haluamallaan tavalla. Ilman muuta tiettyjä pelisääntöjä ja käytösnormeja täytyy noudattaa, se on selvä, mutta en nyt tarkoita hyvään tai huonoon käytökseen liittyviä asioita vaan sitä, että me välillä teemme ratkaisuja toisten puolesta etukäteen ja harmistumme, kun he eivät toimi meidän oletusten mukaan. Jos osaamme olla toimimatta siten niin oma elämämme muuttuu kenties hieman helpommaksi. Ei joudu jatkuvasti pohtimaan "Miksi tuo on tuollainen?" vaan voi vaan todeta "Tuo on tuollainen".
Uskon sinun lukiessa jotenkin saaneen käsityksen mikä on pisin ja päättymätön matka minun mielestä. Jos tuo matka on pitkä ja usein kivinen niin on se myös kiehtovakin.
Perille emme kukaan pääse, mutta matkalla olo on jo saavutus!

ps.Tuttavani ja ystäväni: Kiitos että jaksatte ymmärtää minua!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti