Meille suomalaisille matkä lämpimään on merkinnyt aina matkaa etelään. Siksi käsite "etelänmatka" merkitsee meille aina lomamatkaa johonkin lämpimään, yleensä Välimeren alueelle tai Kanariansaarille. Huvittavaa, että esimerkiksi australialaiset lähtiessään talvea pakoon matkustavat pohjoiseen, siksi Balia toisinaan kutsutaan heidän Mallorcakseen.
Suurimittainen seuramatkailu alkoi Suomessa 60-luvulla. Kalevi Keihäsen Keihäsmatkat kuljettivat suomalaisia Espanjaan. Tuolta ajalta lienee syntyneet mielikuvat suomalaisesta seuramatkailusta jossa alkoholin liikakäyttö oli lomanviettoa parhaimmillaan. Tuskin nyt silloinkaan kaikki juoneet itseään umpitunneliin jo koneessa, mutta yleistä se ilmeisesti oli. Noissa koneissahan myytiin aitoa "pontikkaa" nimellä "Kihniön kipakka". Se oli tosiasiassa espanjalaista halpaa vodkaa, mutta varmasti sekin meni päähän.
Suurimmalle osalle ns.suuria ikäluokkia ensimmäiset etelänmatka kokemukset ovat syntyneet noina aikoina, aloittivathan silloin monet edelleen toiminnassa olevat seuramatkatoimistot, esimerkiksi Aurinkomatkat.
Meille vähän nuoremmille etelänmatkailu tuli ehkä tutuksi 70 ja 80-luvuilla, silloinhan alkoi jokatalvinen Kanarianmatka olla jo monen perheen arkea. Ei tosin minun perheeni ja lapsena olin aina kateellinen luokkatovereille ja muille heidän kertoessaan kuinka he ovat lähdössä "Playa del Inglesiin","Puerto Ricoon" jne. Ne tuntuivat joltakin aivan mahdottoman hienoille paikoille. Muistan hyvin kuinka eräs luokkatoverini kertoi kävelleensä Inglesin hiekkadyyneillä ja ostaneensa jokaisesta siellä olevasta kioskista limsan. Kateellisena mietin miten mahtavaa tuollaista olisi kokea!
Mutta teemaan, muistan hyvin ensimmäisen etelänmatkani. Matkustin vuonna 1991 Turkin Alanyaan isoäitini ja parin tuttavaperheen kanssa. Se oli jännä kokemus, lensimme oikein laajarunkokoneella ja siihen aikaan Finnairilla oli drinkkilista ja muistan tilanneeni lentoemännältä "Manhattanin". En tiedä mitä se oli, mutta hienon punaisen drinkin appelsiininviipaleella sain eteeni. Siinä iässä (17v) ei oikein eri alkoholit olleet vielä tuttuja, mutta jotenkin aikuiselta se hetki tuntui. Matka Alanyaan oli ihan mukava, järjestimme vähän omaa ohjelmaa siellä ja tutustuimme kaupunkiin. Ostin jopa katukauppiaalta ylihintaisen "Ranta Rolexin".
Siitä se matkailu lähti, vuonna 1992 tein ensimmäisen omatoimimatkan Espanjaan ja loppupuolella 90-lukua useita matkoja Välimerelle ja Kanariansaarille.
Kanariansaariin minulle on syntynyt jonkinlainen viha/rakkaus-suhde. Niin monta kertaa siellä olen käynyt, että vieläkin muistelen lämmöllä matkoja sinne. Toisaalta en pidä enää nykyään mistään seuramatkailun lieveilmiöistä kuten pitkistä jonoista lähtöselvitykseen, hotellien sisäänkirjautumiseen ja yli-innokkaista matkakumppaneista jotka haluavat väkisin jutella.
Uskoisin viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana syntyneille matkailun olevan aika itsestäänselvyys, jota rajoittaa korkeintaan kasvava ympäristötietoisuus. Vanhempia pienten lasten kanssa lomailemassa näkyy missä päin maailmaa tahansa, ei ole lainkaan harvinaista, että perhe tekee useita ulkomaanmatkoja vuosittain. Näille nuorille tuskin syntyy kateutta Kanarian matkalle lähtijöitä kohtaan.
Matkailusta tulee helposti huume, jota on saatava aina lisää. Avioeron jälkeen taloustilanteeni heikkeni hieman ja mietin etten varmaankaan koskaan enää voi matkustaa. Pidin tärkeänä antaa pojalleni mahdollisuuden nähdä maailmaa matkailun kautta. Osittain sen vuoksi hankin lisätyön jolla suunnittelin maksavani tulevia matkoja. Aikani tehtyäni työtä pystyin varaamaan meille matkan Kanariansaarten Puerto Ricoon. Odotimme matkaa molemmat ja sitten vihdoin lähtöpäivä tuli ja pääsimme matkaan. Kuuden tunnin lento alkoi olla lopuillaan, kapteeni ilmoitti laskeutumisen alkavan. Kiinnitin turvavyön ja katsoin vieressä istuvaa poikaani. Käänsin katseeni ikkunasta näkyvään Las Palmasin lentokenttään.
Minä itkin.
Suurimittainen seuramatkailu alkoi Suomessa 60-luvulla. Kalevi Keihäsen Keihäsmatkat kuljettivat suomalaisia Espanjaan. Tuolta ajalta lienee syntyneet mielikuvat suomalaisesta seuramatkailusta jossa alkoholin liikakäyttö oli lomanviettoa parhaimmillaan. Tuskin nyt silloinkaan kaikki juoneet itseään umpitunneliin jo koneessa, mutta yleistä se ilmeisesti oli. Noissa koneissahan myytiin aitoa "pontikkaa" nimellä "Kihniön kipakka". Se oli tosiasiassa espanjalaista halpaa vodkaa, mutta varmasti sekin meni päähän.
Suurimmalle osalle ns.suuria ikäluokkia ensimmäiset etelänmatka kokemukset ovat syntyneet noina aikoina, aloittivathan silloin monet edelleen toiminnassa olevat seuramatkatoimistot, esimerkiksi Aurinkomatkat.
Meille vähän nuoremmille etelänmatkailu tuli ehkä tutuksi 70 ja 80-luvuilla, silloinhan alkoi jokatalvinen Kanarianmatka olla jo monen perheen arkea. Ei tosin minun perheeni ja lapsena olin aina kateellinen luokkatovereille ja muille heidän kertoessaan kuinka he ovat lähdössä "Playa del Inglesiin","Puerto Ricoon" jne. Ne tuntuivat joltakin aivan mahdottoman hienoille paikoille. Muistan hyvin kuinka eräs luokkatoverini kertoi kävelleensä Inglesin hiekkadyyneillä ja ostaneensa jokaisesta siellä olevasta kioskista limsan. Kateellisena mietin miten mahtavaa tuollaista olisi kokea!
Mutta teemaan, muistan hyvin ensimmäisen etelänmatkani. Matkustin vuonna 1991 Turkin Alanyaan isoäitini ja parin tuttavaperheen kanssa. Se oli jännä kokemus, lensimme oikein laajarunkokoneella ja siihen aikaan Finnairilla oli drinkkilista ja muistan tilanneeni lentoemännältä "Manhattanin". En tiedä mitä se oli, mutta hienon punaisen drinkin appelsiininviipaleella sain eteeni. Siinä iässä (17v) ei oikein eri alkoholit olleet vielä tuttuja, mutta jotenkin aikuiselta se hetki tuntui. Matka Alanyaan oli ihan mukava, järjestimme vähän omaa ohjelmaa siellä ja tutustuimme kaupunkiin. Ostin jopa katukauppiaalta ylihintaisen "Ranta Rolexin".
Siitä se matkailu lähti, vuonna 1992 tein ensimmäisen omatoimimatkan Espanjaan ja loppupuolella 90-lukua useita matkoja Välimerelle ja Kanariansaarille.
Kanariansaariin minulle on syntynyt jonkinlainen viha/rakkaus-suhde. Niin monta kertaa siellä olen käynyt, että vieläkin muistelen lämmöllä matkoja sinne. Toisaalta en pidä enää nykyään mistään seuramatkailun lieveilmiöistä kuten pitkistä jonoista lähtöselvitykseen, hotellien sisäänkirjautumiseen ja yli-innokkaista matkakumppaneista jotka haluavat väkisin jutella.
 |
| Maisemaa Andorrasta |
Uskoisin viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana syntyneille matkailun olevan aika itsestäänselvyys, jota rajoittaa korkeintaan kasvava ympäristötietoisuus. Vanhempia pienten lasten kanssa lomailemassa näkyy missä päin maailmaa tahansa, ei ole lainkaan harvinaista, että perhe tekee useita ulkomaanmatkoja vuosittain. Näille nuorille tuskin syntyy kateutta Kanarian matkalle lähtijöitä kohtaan.
Matkailusta tulee helposti huume, jota on saatava aina lisää. Avioeron jälkeen taloustilanteeni heikkeni hieman ja mietin etten varmaankaan koskaan enää voi matkustaa. Pidin tärkeänä antaa pojalleni mahdollisuuden nähdä maailmaa matkailun kautta. Osittain sen vuoksi hankin lisätyön jolla suunnittelin maksavani tulevia matkoja. Aikani tehtyäni työtä pystyin varaamaan meille matkan Kanariansaarten Puerto Ricoon. Odotimme matkaa molemmat ja sitten vihdoin lähtöpäivä tuli ja pääsimme matkaan. Kuuden tunnin lento alkoi olla lopuillaan, kapteeni ilmoitti laskeutumisen alkavan. Kiinnitin turvavyön ja katsoin vieressä istuvaa poikaani. Käänsin katseeni ikkunasta näkyvään Las Palmasin lentokenttään.
Minä itkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti